Näetkö?

Eilen pitkän päivän päätteeksi seisoin Kaakkurin Citymarketin kassajonossa sulkemisaikaan. Siinä on hyvä hetki harjoitella pysähtymistä. Kuunnella mitä kaikkia ääniä kaupassa kuuluu (ihan uskomaton piippaus ja hurina) ja keskittyä oman kehon tuntemuksiin ja hengitykseen.

Itseensä meneminen on hyväksi, mutta toisaalta tuntuu että kuljemme kuin laput silmillä. Ympärillä liikkuvia ihmisiä ei jotenkin NÄE - on vain omiin ajatuksiinsa käpertyneenä. Ihminenkö sosiaalinen eläin? Kaupassa liikkuu lauma zombeja. Väistelemme toisiamme välinpitämättömällä kunnioituksella ja häpeällä. Eilen tunsin itseäni rohkeaksi hyräillessäni häpeilemättömästi hyllyjen välissä enkä vaimentunut, vaikka viereen tuli joku lajitoveri pilttipurkkeja valitsemaan. Voi hymyillä toiselle, kun huomaa, että pyrimme samalle hedelmävaa'alle omenapussiemme kanssa. Katsekontakti ei tee pahaa kenellekään. Looks won't kill. Mitä jos ottaisi sellaisen asenteen, että rankankin päivän jälkeen kohottaisi katseensa ja katsoisi muita ihmisiä "ai hei, sinäkin olet täällä".

Eiväthän koiratkaan reagoi toisiinsa niin sedatoidusti ja apaattisesti - reagoimatta. Joko heilutetaan häntää ja mennään nuuhkimaan tai pistetään rähinä päälle. Mutta koirat sentään näkevät toisensa. Me ihmiset olemme tietenkin hillityjä, emme ryntää haistelemaan toistemme pyllyjä saati hyppää selkään nylkyttämään, mutta toisinaan tuntuu, että meidän itsehillintämme on ylikorostunutta ja se ajoittuu vääriin kohtiin.

Eilen sain inspiraation kokeilla, mitä jos ajattelisi kaikista näkemistään ihmisistä jotakin hyvää.
Rupesin katselemaan miten ihmiset ovat pukeutuneet, millaiset hiukset, millaiset ilmeet heillä on. Näiden perusteella myös tein myönteisiä johtopäätöksiä heistä. Mielessäni kehuin heitä, "onpa siinä tyylikäs leidi", "voi miten ystävälliset kasvot", "tuo ihminen on ilmiselvästi taiteellisesti lahjakas ja luova", "wau miten rohkea asuvalinta". Jos ei muuta nin aika kuluu paremmin etkä tuhlaa sitä jäkittämällä negatiivisissa ajatuksissa. Kokkeileppa!