Monesti ajatellaan, että onnistumisen esteenä on lähinnä itsekurin puuttuminen. Mietipä, minkälainen elämä sinulla olisi, jos sinulla olisi täydellinen itsekuri?
Mieti ihan oikeasti. Miten söisit? Miten treenaisit? Miten nukkuisit? Miltä näyttäisit? Miten pukeutuisit? Miten käyttäytyisit itseäsi ja muita ihmisiä kohtaan? Miten hoitaisit arkisia askareita? Mitä tekisit toisin tilanteissa, joissa sinulla nyt itsekuri loppuu kesken?
Kun itsekuri loppuu, tulee repsahdus. Jää lähtemättä salille tai lenkille tai tulee syötyä pussillinen liekkisiipiä tai litra jäätelöä. Tai tulee poltettua tupakka tai juotua kalja tai valvottua myöhään tai mikä tahansa on se paha tapa johon palaat.
Olen nykyään sitä mieltä, että itsekuria sellaisena kuin se usein mielletään - mielen vahvuutena ja kirkkaana tahtotilana- ei ole olemassakaan. Sen sijaan ajattelen itsekurin olevan nimenomaan suunnittelua, oppimista ja henkistä joustavuutta vastoinkäymisten hetkellä ja etenkin hetki niiden jälkeen.
Jotta itseltään voi jotain vaatia, on laadittava joko mielen sopukoissa tai kirjallisena realistinen suunnitelma. Esimerkiksi rupukuntoisen ei kannata lähteä heti kuntosalille viittä kertaa viikossa tai juosta ekana paremman uuden elämän päivänä kymmenen kilometrin lenkkiä. Myöskin laihduttajan liian vähällä energialla (puhutaan todella vähäenergisistä dieeteistä) kituuttaminen kääntyy itseään vastaan. Jos itselläsi on viisi alle kouluikäistä lasta, et välttämättä pääse joogaamaan yhtä joustavasti kuin naapurin lapseton sinkku. Jos vaadit/pyydät itseltäsi enemmän kuin on mahdollista toteuttaa, tulet satavarmasti epäonnistumaan. Siitä, mikä on realistista lähtötasoosi ja elämäntilanteesi nähden, kannattaa keskustella itsensä tai alan ammattilaisen kanssa.
On ihmisiä, jotka tekevät suunnitelmia, keksivät ratkaisuja, huomaavat mahdollisuuksia ja onnistuvat. Sitten on ihmisiä, jotka näkevät vain esteitä. Itse sanon näitä esteitä mielelläni tekosyiksi.
En usko repsahduksiin. Repsahdus ei ole merkki siitä, että olisit laiska, tyhmä ja ikuisesti läskiesi kanssa elämään tuomittu huono ihminen. Repsahdus on merkki, että olet vaatinut itseltäsi liikaa. Et ole ehkä edennyt riittävän maltillisesti asteittain. Koirakin opetetaan pitämään namipalaa kärsivällisesti kuononsa päällä aina vähän pidempi aika kerrallaan. Opettele yksi uusi tapa kerrallaan. Kehu itseäsi pienistäkin onnistumisista.
Suunnitelmallisuus auttaa jatkamaan samalla radalla sen jälkeen, kun on tullut polulta poikettua. Oikealle tielle palaamiseen auttaa myös kyky innostua. Siihen voi auttaa, että mietit tunnetilaa jonka haluat saavuttaa: se voittajaolo, kun olet onnistunut! Se olo, kun tunnet että rakastat itseäsi niin paljon ettet halua vahingoittaa itseäsi huonoilla elintavoilla. Se olo, kun oikeastaan tykkäätkin omasta kropastasi. Ja ihanasta luonteestasi. Se tunne, että olet elossa ja nautit siitä. Tai mikä tahansa se tunne onkaan, jota pohjimmiltasi kaipaat, kun haluat vaikkapa sitten laihtua.
Voit saavuttaa sellaisen elämän, joka sinulla olisi, jos sinulla olisi täydellinen itsekuri. Ilman itsekuria. Suunnitelmallisuudella ja asteittain etenemällä. Ja mikä tärkeintä, aina niinsanotun epäonnistumisen jälkeen uudelleen yrittämällä!
Tsemppiä ja innostusta elokuulle!
Osui ja upposi! Kirjoitus kokonaisuudessaan on hyvä, mutta laitanpa tähän lainauksina Hannan tekstistä niitä kohtia, jotka eritoten kolahtivat minuun - ehkä joltakin toiselta jokin muu kohta "avaa silmät" :)
VastaaPoista"Jos vaadit/pyydät itseltäsi enemmän kuin on mahdollista toteuttaa, tulet satavarmasti epäonnistumaan." "Repsahdus on merkki, että olet vaatinut itseltäsi liikaa." "Se olo, kun tunnet että rakastat itseäsi niin paljon...."
Itsensä rakastamisen taitohan on kaiken homman juju - se ei tosiaankaan ole itserakkautta, vaan pohja kaiken muun - ja kaikkien muiden - hyväksymiselle ja rakastamiselle ja niiden päämäärienkin saavuttamiselle. Kiitos Hanna! t. Kaisa K
Kiitos Kaisa kommentista! :) Niin usein "motivaatio" elämäntapamuutoksiin lähtee itsevihasta eli ihan vääristä lähtökohdista. Olen vuosien varrella pohtinut tätä paljon. Itsestään täytyy pitää huolta, jotta itsestään voi antaa muille mitään. Itseään vihaava ihminen on kuin negatiivinen energiapesusieni, joka imee kaiken voiman ulkopuolelta väsyttävällä tavalla. En sano, että itsestään pitäisi pitää huolta vain siksi, että voisi palvella muita, mutta muita ei voi auttaa jos itsellä ei ole siihen resursseja. Myöskin uskon, että näemme aika paljon muissa itseämme. En oikein ymmärrä miten toisille voisi olla kovin ystävällinen, jos ei olisi sitä ensin itselleen. Minun mielestäni itseään ei kannata ruoskia, vaan kehua ja kannustaa.
PoistaItsensä rakastamisessa on myös se pointti, että kun sitä opettelee, niin on koko ajan vähemmän ja vähemmän riippuvainen ulkopuolisesta hyväksynnästä. Tämä mielestäni tarkoittaa myös sitä, että itse ainakin treenaan itseni takia, en minkään ulkoisten (yhteiskunnan ja kauneusihanteiden ja läpäläpä) paineiden ja vaatimusten vuoksi.